Siittimelläsikin oli siivet (2013)

Tuoksun tupakalta ja hieltä,
vaikken polta enkä hikoile.

Pesin juuri lakanat,
vaikka vasta eilen ne vaihdoin.

Pyynnöstäni tulit
ja pyyteettömästi täytit tarpeeni.

Perfektionistin tarkkuudella
ja taiteilijan luovuudella
avasit hanat ja rassasit putket.

Äitisikö sinut noin hyvin opetti
naisten ajatuksia lukemaan?

Parempi kuin kielesi kupeellani
tai miehuutesi sisälläni
oli lämmin kätesi kädessäni
ja hellä ymmärrys katseessasi.

Niiden vuoksi sinut kutsuin
ja saat tulla toistekin.

Oveni on sinulle aina auki,
kunnes joku toinen
sen kenties joskus sulkee.

Luulin poikaa mieheksi (2013)

Luulin sinun olevan vahva kuin kallio,
jota aaltojen lyönnit eivät järkytä.

Näin sinun kurottavan kohti aurinkoa,
etkä pelännyt siipiesi sulavan.

Silti, kun kutsuin,
menit kuoreesi kuin kotilo.

Sinä selkärangaton nilviäinen.

Luulin sinun olevan terästä,
kunnes näin haarniskasi ruostuvan.

Helvetin Klonkku (2012)

Kalju ryppyniskainen mies sängyssäni.
Kuin jokin iljettävä pistiäinen.
Nahan alla loukattu pikkupoika.

Sinua tulen kaipaamaan kaikista vähiten.

Jos käytetty tavara kelpaa (2010)

Olen antanut sydämestäni niin monelle,

ettei siitä ole jäljellä kuin riekaleita.

Mutta voin toki solmia sinulle niistä rusetin.

Pieni siilityttö Tuhinatassu ja elämän kaunis kiertokulku (2009)

Pieni siilityttö Tuhinatassu katsoi täydellisesti sille pesäksi sopivaa kasaa syksyn lehtiä ja sanoi: 

”Kaiken kokemani jälkeen en ole koskaan eläissäni tuntenut olevani niin oikeassa paikassa kuin nyt.” 

Lehdet olivat niin kauniin värisiä ja juuri oikeanmuotoisia: punaisia, keltaisia ja oransseja vaahteranlehtiä, sen lempipuista!
Kuin sille varta vasten tehtyjä.

Pieni siilityttö Tuhinatassu itki onnesta niitä katsoessaan ja se jatkoi: 

”Minä olen vihdoin tullut kotiin, enkä halua enää koskaan tuntea olevani koditon.” 

Sydän pakahtumaisillaan se lausui lehtikasalleen: 

”Ole sinä minun kattoni, joka suojaa minua maailman rankkasateilta. Ole sinä minun seinäni, jotka varjelevat minua elämän myrskytuulilta. Niin minäkin olen sinun, ja olen sinulle aina hyvä, jos vain annat minun asua sinussa.”

Sinne kauniiden ja juuri oikeanmuotoisten syksyn lehtien sekaan pieni siilityttö Tuhinatassu teki lämpöisen pesänsä ja kasvatti siellä lauman suloisia siilinpoikasia ja eli onnellisena elämänsa loppuun saakka. 

Kunnes se sulki siniset siilinsilmänsä viimeiseen henkäykseensä ja muuttui takaisin maaksi yhdessä kauniinväristen ja juuri oikeanmuotoisten syksyn lehtien kanssa, joiden hellässä huomassa suojassa maailman rankkasateilta ja elämän myrskytuulilta se oli elänyt täyden ja onnellisen elämän. 

Sen pituinen se.

Sopimus (2009)

Minä haluaisin opettaa sinulle kaiken sen

mitä sinun tulee ikinä tietää naisista.

Sinä taas voisit muistuttaa minua siitä

minkä minä jo ehdin unohtaa miehistä.

Herra ohjaaja (2009)

Lukisitko käsikirjoituksen,

jonka tein meistä kahdesta,

vaikka se on sekava ja täynnä aukkoja,

eikä sillä ole vielä loppuratkaisuakaan?

Ohjaisitko elokuvan,

jossa olisimme toistemme pääosissa,

vaikkemme osaa näytellä pätkääkään

ja olemme pelkkiä amatöörejä molemmat?

Antaisitko minulle edes pienen roolin ajatuksistasi,

vaikka unohdan aina kaikki repliikkini

heti kun kamerasi valo osuu minuun?

Nämä koekuvaukset, jotka tietämättäsi järjestit,

uuvuttavat minut.

Itsesääli (2009)

Itkin sinut sisältäni,

jotta siellä olisi taas

tilaa seuraavalle.

Kesäheila (2009)

Lävistit sydämeni,

tatuoit sen nimelläsi

ja laitoit sen Iittalan lasiseen maljaan.

Panisin (2009)

Liian monen selibaattikuukauden ja

tarpeeksi monen ison siiderin jälkeen:

panisin.

Mutta älä edes luule,

että jos vielä jonain päivänä olen vapaa,

ja jos silloin kohtaat minut humalassa,

että automaattisesti olisin sinun.

Annetaan yksi pieni siilityttö Tuhinatassu hyvään kotiin (2008)

Laskin piikkipanssarini ja pyysin hiljaa itkien:

”Silitä taas silkkiseksi takkuinen turkkini,

hellästi pyyhi pois maantien pöly.

Sano, että kelpaan vielä,

vaikka kerran reissussa rähjäännyin?

Sinun luoksesi kuljin koko pitkän matkan

ja tein kaikki erheeni,

ettei minun tarvitsisi enää 

sinun kanssasi niitä tehdä.”

Marin valmistujaisruno (2008)

Oli Mari pieni tradenomi,

niin kuin meistäkin moni,

kun päätti vielä lisää ahertaa

ja kauppatieteilijäksi itsensä pakertaa.

Rinta rinnan yhdessä,

liemessä yhtä syvässä,

opinnot innolla taas aloimme,

vaikka siinä loppuun melkein jo paloimme.

Monta hauskaa oli meillä hetkeä,

ja tunnelma niin letkeä,

tiellä kauppatieteen opintojen,

muistojen jo nostalgisten.

Meny-kurssit varsinkin olivat niin ihanat;

yhtä hyvät melkein kuin sen toisen tyypin pakarat.

Mari ne tentitkin uusi ja uusi,

ja lopulta evidenttiä frustraatiotaan huusi.

Vitsit Esan myös kuuntelimme,

hauskat niin kuin aina,

ja kauhuissamme katsoimme,

kun joutui tytöttelyyn Taina.

Ansiotyössäkin kävi ahkera Mari;

oli hommia outoja ainakin pari.

Vaan työtahti moinen kova oli pala,

ja Marikin jo sanoi: ”Mä en enää ala!”

Kykyjänsä tutkijana Mari kursseilla jo esitteli,

kun kaikki naiset raportissaan naisiksi hän päätteli.

Kohta Mari älykkömme tohtorin hattua kantaa,

ja Tuomon tavoin tieteelle perseensä siis antaa.

Välitilinpäätös (2008)

Muistelen jokaista, joka joskus kosketti.

Kiittäen niitäkin, jotka eivät sitä ansaitse.

Tässäkö tämä nyt oli, mietin, 

vaikka odotin sen päättymistä
kuin toiset Jeesusta.

Taidan olla valmis antamaan sinulle itseni.

Itsesyytös (2007)

Vaihdoit puhtaat lakanat
ja ostit lähikaupasta kondomeja.

Sheivasit jalkasi ja laitoit niihin

sitä silkkisen pehmeäksi tekevää voidetta.

Kaikki tämä, koska kihlautunut exäsi

oli vuosien jälkeen tulossa teelle.

Senkin lutka.

Tosin, kun hän nuuhkaisi käsivarttasi, tiesit,

että ainakin suihkusaippua oli tullut valittua oikein.

Saalis oli kalavale (2007)

Olen repinyt ongenkoukuilla sormeni auki,

eikä kalaa ole tullut.

Lieroja kyllä riittää – ja pullamössöä.

Katsoin veteen, jonka kirkkaan pinnan alla

kalat kiusoitellen heiluttelivat kiiltäviä eviään,

ja sylkäisin niiden päälle.

Nostin aironi ylös ja annoin virran viedä.

Päätin, etten souda enää vetoakaan.

Eihän peilityynellä aavalla kulje kuin kuolema

– ja jokunen auringonsäde.

Munattomat (2007)

Sanoi rakastavansa, mutta silti päästi menemään. 
Munaton x 2.

Väitti olevansa eronnut, vaikkei todellakaan ollut. 
Munaton.

Antoi ymmärtää, vaan ei ymmärtänyt antaa. 
Munaton.

Lähti aamulla pyytämättä numeroa. 
Munaton.

Ei vastannut tekstiviestiin. 
Munaton.

Mulla vaan on enemmän, eivätkä ne kestä sitä!

Baari-illan ilo (2006)

Katseita kuin kärpäsiä,

eikä siltikään tarpeeksi.

Sanoja ei ainuttakaan. Miksei?

Huuleni kuin huutomerkki,

eikä kukaan anna niille käyttöä.

Taas tuli hukattua hyvä humala.

Baari-illan ilo in English: The joy of a night out (2006)

Their looks are like flies around me

and yet, they are not enough.

And not a single word. Why?

My lips are like an exclamation mark

and still, no one puts them to use.

Again a perfectly good intoxication wasted.

Baari-illan ilo en Francais: Le joie de sortir (2006)

Leur regards m’entourent comme les mouches

mais ils ne sont pas sufficants.

Et pas un seul mot. Pourquoi pas?

Mes lèvres comme un point d’exclamation

et personne les donne leur boulot.

Encore une bonne ivresse perdue.

 

Rits räts rikki särkyneet tyhjäksi valuneet (2006)

”Piiloudun muiden katseilta, jotta minut nähtäisiin.

Olen hiljaa, että huutoni kuultaisiin.

Juoksen pakoon, jotta minut otettaisiin kiinni.”

ajatteli tyttö, jolla oli sydämen paikalla rikkinäiset munankuoret.

Eikä sillä naisellakaan sen kummempaa ollut.

Skorpioonikuningas (2006)

Kun kerran sain siipeeni,

en tahtonut toiste.

Siksi taistelin kivin ja kepein

- sinä käytit ydinasetta.

Ja minä antauduin auliisti.

Voi hyvä jumala miten

tosimies osaa pitää naista hyvänä!

Kunpa kaikki muutkin.

Ehkä juuri siksi

annoit ihmisen ikävän.

Villieläinvaroitus (2006)

Olit ensimmäinen, jonka oikeasti olisin ottanut.

Jos olisit ymmärtänyt, olisit saanut.

Mutta aina vain kuljit vääriä teitä ja vieraita maita;

nait vääriä naisia ja vieraita huoria.

Minua et koskaan löytänyt matkaltasi.

Olin kai liian lähellä?

Antaisin sen anteeksi, jos voisin.

Jollen vieläkin jollakin käsittämättömällä tavalla odottaisi.

Hyvän paimenen omat - ja me muut (2006)

Lukioaikainen ihastus tuli perheinensä

paikallisessa ostoskeskuksessa vastaan.

Pitkä on matka kultatukkaisesta mopopojasta

isäksi, jolla on nousevat ohimot.

Hyvin minulla menee. Opiskelen.

(Ei, minulla ei ole ketään.
Ei lasta, eikä edes miestä.

Minulla on opintolainaa,
yksi maitotölkki vuokrayksiön jääkaapissa,

vibraattorista patterit loppu,
eikä varaa ostaa uusia.)

Oli hauska nähdä.

Hyvän paimenen omat - ja me muut (2006) sensuroitu versio julkaistu Valion maitorunokampanjassa 2006

Lukioaikainen ihastus tuli perheinensä

paikallisessa ostoskeskuksessa vastaan.

Pitkä on matka kultatukkaisesta mopopojasta

isäksi, jolla on nousevat ohimot.

Hyvin minulla menee. Opiskelen.

(Ei, minulla ei ole ketään.
Ei lasta, eikä edes miestä.

Minulla on kolme tonnia opintolainaa
ja yksi ainoa maitotölkki

vuokrayksiön jääkaapissa.)

Oli hauska nähdä.

Kaksi kokonaista viikkoa myöhemmin: Mummin munat sentään (2006)

Itsekseni ajattelen, että tästä tulee tarina, jota

me vielä joskus kerromme lapsenlapsillemme;

kuinka mummi jahtasi vaaria kuin heikkopäinen

saadakseen puhelinnumeron, 

jota oli ollut liian kaino pyytääkseen.

Ennen kuin he edes kunnolla tunsivat toisiaan.

Koska jo ensimmäinen kohtaaminen istutti

niin ison ikävän. Molempiin?

Äh, ehkä mummi vain halusi jotain ajanvietettä, koska
hänellä ei sillä hetkellä ollut ketään muutakaan, jota kaivata.
Vaari vaan sattui sopimaan niin passelisti profiiliin.

Vittu. 

Mummi on nyt kyllä ihan vitun sekaisin.

Minä voitin (2006)

Leikkasin leijonan harjan, taitoin härän sarven, taltutin villipedon.

Sinä nöyrryit minun edessäni, senkin itsekäs macho!

Miehen mitta on peniksen päästä sydämen sopukkaan,

eikä sinulla ollut kumpaakaan.

Enkä minä enää halua sinua.

Kunpa en olisi koskaan antanut egollesi sitä iloa,

että joskus halusin enemmän kuin elämää.

Asfalttifarmari (2006)

Kynsit pellon.

Laitoit viljan itämään.

Et tullutkaan puimaan.

Annoit sateen viedä sadon.

Ääliö!

M. T. K. (2006)

Tulit odottamatta eteeni.

Olit syötävän söpö.

Mustaa ja valkeaa oikeassa suhteessa.

Katsoit liian kauniisti. Hymyilit.

Sanoin söpöksi. Hymyilit.

Puhuin paljon, vähän asiaa. Hymyilit vain. Koko illan.

Kunnes suutelit. Hyvin. Ja panit. Hyvin!

Tulit, näit, voitit.

Otit, ja veit. Koska annoin.

Ehkä annoin liian paljon, liian pian.

Olisin antanut enemmänkin.

Määrää en tiedä. Älä turhaan kysy.

Tulisit ja ottaisit uudestaan!

Mutta tällä kertaa, pitäisit.

Kuvitelmien kudos (2006)

Erotuksena aikaisemmista:

tällä kertaa en uskonut sen olevan totta,

vaan tiesin alusta asti sen olevan harhaa.

Se sattui silti melkein yhtä paljon.

Preitilänmäen Eemeli (2006)

Sanoit, että suutelimme silloin.

Suutelimme!

Sinä ja minä.

En muista.

En muista!

Olisinko...? En usko.

Voisiko...? Voi kunpa!

Kaikki nämä vuodet...?

Mahdotonta!

Vaan silti...

Kiitos kauniista ajatuksesta.

Kiitos sydämeni sykähdyttämisestä.

Kiitos.

Tarvitsin sitä.

Hedelmällisessä iässä olevan sinkun kassaneidin harmitus (2006)

Voi kuinka kaunis mies

- ja kaunis on sen lapsikin.

Samanlaiset silmät.

Se on varmaan ihana isä.

Pahus…

Miten seksikäs mies

- aivan kuten naisensakin.

Ne näyttävät onnellisilta.

Niille tulisi takuulla kauniita lapsia.

Hemmetti.

Nuori hyvännäköinen mies ilman lasta ja naista

- ja vasemmassa nimettömässä sormus.

Kas, kun ei vielä osta Pilttiä ja Pampersia!

Pappa, jolla on ajokortissaan komean nuorukaisen kuva.

Kumpi meistä syntyi vääränä vuonna?

Pieni poika, joka katsoo vekkulisti silmiin ja kysyy ujostellen nimeäni.

Missä sinä olet kahdenkymmenen vuoden päästä?

Eeeiiii...!!!!!

Maitopoika (2006)

Unelmissani annoin sinulle numeroni

ja sanoin: "Tee sillä mitä haluat."

Tarkoitin sanoa:

"Tee minulla mitä haluat."

Kuulithan oikein,

vaikken koskaan edes

sanonut sitä?

Hymyilin vain kuin heikkopäinen,

koska olit niin komea.

Sinä otit tupakkasi ja tuikkivat silmäsi

ja menit pois. Kahvitauolle.

*syvä huokaus*

Vanha Kuningas Leijona ja nuori Kuningatar Karhu (2006)

Entäpä sitten se kerta, kun

Afrikan savannien vanha Kuningas Leijona eksyi Suomen havuntuoksuisiin metsiin

ja tapasi siellä nuoren Kuningatar Karhun?

Se se vasta onkin outo tarina ja varmasti kertomisen arvoinen.

Nyt kuunnelkaa, sillä näin se meni.

Eräänä päivänä kaukana kaukana täältä

vanha Kuningas Leijona tympääntyi kotimaansa kuivaan kuumuuteen

ja suuntasi karheat tassunpohjansa kohti unelmiensa pohjoista,

jossa jokaisella vuorella oli luminen lakki.

Siellä nuo kaksi maidensa ja pallonpuolikkaidensa kruunaamatonta kuninkaallista

tapasivat ja vastoin kaikkia odotuksia ja universumin lakeja, yhteiskunnan säännöistä puhumattakaan,

kulkivat hetken aikaa samaan suuntaan.

Jotkut, joiden käsityskyky näistä asioista on rajallinen, erehtyivät

jopa luulemaan, että ne kulkivat ihan tahallaan samaa reittiä.

Mutta ne itse tiesivät, etteivät ne ikimaailmassa kulkeneet yhtä matkaa.

Siihen ne olivat liian ylpeitä ja jääräpäisiä ja ehkä pelokkaitakin, sillä kuka tietää mitä

kahden niin suuren ja jalon eläimen yhdistämisestä seuraisi?

Sitä paitsi se olisi ollut ennenkuulumatonta!

Niinpä ne päättivät sulassa sovussa jakaa tämän maailmansa

kahdeksi yhtä suureksi osaksi ja hallita kumpikin omaansa;

nuori Kuningatar Karhu tietenkin pääosin pohjoista

ja vanha Kuningas Leijona suurimmaksi osaksi etelää.

Tarvittaessa ne saattoivat myös vaihtaa alueitaan tai niiden osia

kunhan vain maailmansa pysyivät aina tarpeeksi suurina niille molemmille.

Ja aina kohdatessaan maailmojensa rajoilla

vanha Kuningas Leijona ja nuori Kuningatar Karhu

tervehtivät toisiaan nostamalla ilmaan karvaiset käpälänsä;

ja nuori Kuningatar Karhu murisi lempeästi

ja vanha Kuningas Leijona ärjyi hyväntahtoisesti.

Sitten ne aina katsoivat toisiaan ja hymyilivät,

sillä ne tiesivät jotain, jota muut eivät tienneet,

eivätkä olisi koskaan edes uskoneet.

Sekös niitä nauratti kunnes niiden käpälät känsääntyivät

ja turkkinsa himmenivät harmaiksi.

Ja pitkän vaelluksensa jälkeen ne jättivät nämä kaksi maailmaansa

yhteen yhteiseen, josta kukaan ei ole vielä koskaan palannut kertomaan.

Sen pituinen se.                                                                                                                    

Pieni siilityttö Tuhinatassu ja Laventelin huumaava tuoksu (2006)

Pieni siilityttö Tuhinatassu oli metsän asukeista arvaamattomin,

vaikka kovin kiltiltä näyttikin.

Ja kiltiksi se myös tunsi itsensä.

Laventelin tuoksu houkutti sitä aina enemmän kuin

kotipihan tutut puna-apilat, mesiangervot ja hiirenvirnat.

Nehän se jo luuli nähneensä.

Tämä siitäkin huolimatta, että se oli vain

tarinoissa kuullut puhuttavan siitä.

Laventelin huumaavaa tuoksua pieni siilityttö Tuhinatassu

sitten kerran lähti maailmalta etsimään.

Tiesi se sen sitten itse tahi ei.

Ja pieni siilityttö Tuhinatassu matkusti kauas.

Päätyen kauemmas kuin olisi koskaan uskonut saatikka halunnut.

Lopulta se löysi kuin löysikin Laventelin;

pitkän, tumman ja komean, jolla oli vahva varsi ja kaunis mieli.

Vaikka väittikin itsepintaisesti itselleen ja muille, ettei koskaan ollut

oikeastaan edes etsinyt sitä.

Laventeli oli niin upea ja eksoottinen.

Ihan toista maata kuin kotipihan ratamot!

Eikä pieni siilityttö Tuhinatassu ollut koskaan

nuuhkinut suloisempaa tuoksua.

Tai niin se ainakin kovasti luuli.

Eikä lepuuttanut aistejaan etelän pohjattomassa hellyydessä,

joka oli polttavan kuuma ja katkeransuloinen.

Pieni siilityttö Tuhinatassu tunsi olonsa niin levolliseksi Laventelin varjossa,

että se laski piikkipanssarinsa ja antoi silittää silkkistä vatsaansa.

Juuri sydämen kohdalta, jossa se tuntuu eniten.

Ainoaa herkkää kohtaansa,

jota muut metsän eläimet eivät usein muistaneet

tai tienneet sillä olevankaan.

Mutta surullista kyllä pieni siilityttö Tuhinatassu ei uskonut,

että kukkaset kuihtuvat niissäkin maissa,

joissa ei ole oikeaa Pohjolan talvea.

Ja ehkä jopa nopeammin.

Eikä pieni siilityttö Tuhinatassu osannut vielä pitkään pitkään aikaan

käänteitätekevän kotiinpaluunsa jälkeenkään sanoa,

oliko Laventelin löytyminen ollut parasta vai pahinta,

mitä sille oli koskaan tapahtunut.

Jotkut epäilivät vakavasti palasiko pieni siilityttö Tuhinatassu koskaan

todella kotiin vai jäikö se kiertämään maailmaa.

Se oli niin muuttunut.

"Ihan toinen siili se on", tuntuivat kuusetkin kuiskuttelevan keskenään.

Tai ehkä pieni siilityttö Tuhinatassu vain itse uskoi niin.

Sitä paitsi sen ennen niin silkkinen ja hieno turkki

oli reissussa rähjääntynyt niin likaiseksi, takkuiseksi ja kirppuiseksi,

ettei pieni siilityttö Tuhinatassu tahtonut vielä pitkään pitkään aikaan

turhan kotiinpaluunsa jälkeenkään,

että kukaan silitti sen herkkää ja suojatonta vatsaa.

Juuri sydämen kohdalta, jossa se tuntui eniten.

Ilveskissa ja Pupujussi (2006)

Ilves voi kyllä hyvinkin rakastua jänikseen.

Ja jopa toisinkin päin, uskokaa tai älkää!

Mutta minne ne muka tekisivät yhteisen pesänsä?

Ei tässä maailmassa,

eikä edes seuraavassa,

tuskin edellisessäkään,

ne olisivat olleet onnellisia.

Mutta kun ne olivat!

Ainakin hetken aikaa.

Ja ilves vannoi, ettei se enää koskaan

söisi yhtäkään jänistä.

Hannu ja Kerttu (2006)

Seurasin mustikanvarpuja pitkän tovin.

(Koska halusin.)

Ne eivät yleensä vie harhaan, sanottiin.

Varoiksi tiputtelin leivänmurusista itselleni polun.

(Koska en uskonut.)

Kettu kulki perässäni ja söi kaikki leivänmurut;

repolainen lipoi häijysti kieltään.

Turvetta se vaan on! (2006)

Pitkospuut

pudonneet

rämeen

rantaan.

Jalka

livennyt

uppoaa

suonsilmään.

Jossain kaukana tuoksuu suopursu.

Mutta ei minulle.

Ei ainakaan tässä eikä nyt.

Preludi blogiin

Siitä asti, kun olen osannut kirjoittaa, olen kirjoittanut runoja. Olen elämäni aikana kirjoittanut paljon muutakin, mutta runoja ylivoimaisesti eniten. Se johtuu kärsimättömyydestäni. Runot ovat lyhyytensä vuoksi helppoja saada valmiiksi, kun taas kirjat, novellit ja elokuvakäsikirjoitukset jäävät usein kesken ensi inspiraation hälvettyä. 

Runot tulevat minulle muutenkin vaivattomasti. Joskus saan niin sanotun 'puhtaan' inspiraation, jolloin voin alkaa suoraan kirjoittamaan sanoja paperille; toisinaan minulla on joku tunne tai olotila, jonka haluan käsitellä, jolloin alan miettimään miten saisin sen puettua sanoiksi. Se, miksi sanojen laittaminen peräkkäin on minulle niin luonnollista ja miksi en kykene tekemään samaa vaikka nuoteilla, on minulle täysi mysteeri. 

Todellisen inspiraation tuotoksena syntyneet runoni ovat mielestäni selvästi parempia ja eheämpiä, kun taas pelkästä halusta kirjoittaa lähteneet tuotokset vaihtelevat tasoltaan pakotetusta teennäisydestä kelvollisiin. Täysin paskoja räpellyksiä en edes säästä. Itse olen tietysti runojeni rankin, ja yleensä ainoa, kriitikko. Suurinta osaa runoistani en ole näyttänyt kenellekään, ja sen aion nyt tämän blogin myötä muuttaa. Kirjoittaminen on minulle ainoa asia, jonka parissa koen sen kuuluisan 'flow-tilan' ja siksi olen päättänyt alkaa tehdä sitä aiempaa enemmän muun muassa blogien muodossa. 

Ensimmäisellä ja toisella luokalla olin vielä niin lapsenomaisen rohkea, että toin kouluun opettajalle näytille runojani, jotka olin kirjoittanut äitini vanhalla kirjoituskoneella. Minulla on vieläkin tallella niitä täsmällisesti leikattuja pieniä paperilappuja, joissa on tuhruisella musteella kirjoitettuja haparoivia rivejä. Näitä varhaisimpia tuotoksiani opettaja sitten antoi minun lukea ääneen luokalle ennen tunnin alkua. Kolmanteen luokkaan mennessä tämä luontainen halu jakaa luovuuteni lahjoja oli valitettavasti kadonnut joko koulukiusaamisen tai sitten iän mukanaan tuoman häpeän käsitteen alle. 

Sen jälkeen runoni pääsivät julkisuuteen ainoastaan äidinkielen tunneilla. Voin ylpeänä sanoa, että jos johonkin kevätjuhlaan tai vaikka opettajan eläkkeellelähtötilaisuuteen tarvittiin runo, valittiin sinne minun runoni -joskus toisten kanssa, joskus ainoana. Oman runonsa myös yleensä pääsi tai joutui  itse esittämään. 

Joskus harvoin näytin runojani myös äidille. Kahdeksanvuotiaana äitini, joka on myös kielellisesti lahjakas, otti minut mukaansa esiintymään runonlausuntatilaisuudessa. Esitin siellä ääni väristen äitini kirjoittaman runon Eveliinan kirjava kissa. Muistan vieläkin suurinpiirtein miten runo meni, niin huolellisesti olin sen peloissani opetellut ulkoa. Olin tapahtuman nuorin osallistuja, ja sen takia pääsin näkyvästi esille tapahtumaa käsitelleessä paikallislehden artikkelissa. Lehtileike on haalistuneena vieläkin tallessa. 

Ala-asteella runoni käsittelivät lähinnä luontoa, yläasteella mukaan tuli vahvasti itsensä etsiskely. Ylivoimaisesti eniten olen kuitenkin kirjoittanut suhteestani vastakkaiseen sukupuoleen. Parinkympin molemmin puolin runoilussani tuli muutaman vuoden tauko, koska olin ensimmäisessä seurustelusuhteessani niin onnellinen, ettei minulla ollut tarvetta purkaa tuntojani runoihin. Suhteemme kariuduttua aikuisiän runoni ovat käsitelleet sinkkuelämän iloja ja murheita, lähinnä tietysti jälkimmäisiä. En olen erityisen tyytyväinen runoihini, joissa yritän kuvata iloa tai onnea, ne tuntuvat aina jotenkin teennäisiltä. Aito taide syntyy tuskasta! 

Pitemmittä puheitta, alan nyt julkaisemaan runojani niin sanotulta 'toiselta' luovuuteni kaudelta eli alkaen vuodesta 2006 tähän päivään. Omissa muistiinpanoissani olen jokaisen runoni alle kirjoittanut päivämäärän, jolloin kyseinen runo on kirjoitettu, jotta muistaisin sitten dementoituneena mummonakin, kenen miehen perään missäkin runossa itken. Laitan myös täällä runon nimen jälkeen vuosiluvun, milloin runo on kirjoitettu, niin voivat sitten entiset heilat narsistisesti käydä katsomassa, ovatko tulleet ikuistetuiksi. Jotkut onnelliset ovat omat runonsa jo nähneetkin. Pitänee tässä vaiheessa huomauttaa, että runojen sisältö on ajoittain K-18 ronskin kielenkäytön ja seksuaalisen sisällön takia. 

Minulle runoni ovat antaneet paljon, toivottavasti sinäkin, hyvä lukija, saat niistä itsellesi jotain.